Väsymyksen valtakunta

On se. Aina sitä yllättää itsensä haaveilemasta luentosalista, kuinka olisi niin mahtavaa ja ihanaa ja vapauttavaa lähteä reissamaan, lyödä vaan rinkkaan kaikki tarvittava omaisuus ja kulkea ilman huolta ylimääräisestä materiasta ja huomisesta. Voi video ja v-vitamiini. Kilometri rinkan ja parin muun kantamuksen kanssa ja olen valmis heivaamaan helevattiin koko vehkeen. Eh, mikä tässä menee vikaan ja missä vaiheessa? Vastaus taitaa itseasiassa olla hyvin yksinkertainen ja viedä hohdon koko ruikutukseltani. Ne muutamat välttämättömät kirjat. Noh, ehkä mä kiitän näistä pinnaani kiristävistä opuksista vielä Siperian junassa, missä ympärillä on mustaa, Einsteinin ajatukset ajan suhteen käy toteen ja vodkan virtaus ajaa syvemmälle punkkaan. Niin ja mie olen väsymyksen valtakunnassa tällä hetkellä.

Mikään ei ole vielä muuttunut miksikään. Kirsi soitti juuri kotoa pienessä iloluontoisessa tilassa ja kyseli et "voinko juoda ton glögin mikä on tuolla jääkaapissa pois? Okei, kitti, eipä mul muuta!" Söpöä, vielä ei kiristellä hampaita ikävissään ja istuta hiljaa luurin toisissa päissä, kun ei oikein tiedä mitä kertois, kun ois niin kaikkea mitä kertoa ja kaiken hyvän lisäksi haluaisi oikeastaan vaan kuunnella, kun toinen on oma itsensä ja vaan on. No ehkäpä ne puntit alkavat tutista sitten Moskovan asemalla. Merja sen niin hyvin ilmaisi. Jos Eini piirtäisi sellaista "yhdistä pisteet kuvaksi" tehtävää, niin se ei katselisi paljon viimeistä pistettä, se tuijottais vaan sitä seuraavaa ja sitten inisis paskat housussa puolivälissä tehtävää kun se on niin vaikee ja pitkä. Vertauskuva lienee Merjamaisen kummallinen, mutta ehkä pointti tulee selväksi. Mä taidan olla Konstan lisäksi ainoa, joka ei ole vielä tajunnut matkamme magnituudia, mikä on sinänsä aika hassua. Seisomma vähän kuin mustan vesiliukumäen putken suulla. Tulevia mutkia ja käänteitä ei voi mitenkään ennustaa eikä oikeastaan ollenkaan koko mäen olemusta. Joku perverssi halu vaan ajaa hyppäämään mustaan virtaan ja nauttimaan käänteistä, tuli vastaan mitä ikinä. En haluaisi kuitenkaan laskeutua maha edellä altaaseen. Se tuntu jo pienenä inhottavalta. Enkä mä ole tainnut oppia mitään.

Yritän palata takaisin päiväkirjamaiseen ruotuun ja kertoa hieman missä ollaan ja mitä tehdään. Ollaan turvallisesti ja hyvissä sielun ja ruumiin voimissa Helsingin Malminkartanossa Konstan ystävän Lenan ja Inkerin luona. Inkeri tutummin Inni on vasta tarhaikäinen ja lähti jo kovan tohinan kanssa nukkumaan. Meitä ei näyttäen taivuta edes kova väsymys nukkumaan vaan ilta taitaapi jatkua elokuvan merkeissä. Olen kyllä aika pinossa, mut taidan tehdä temput ja nukahtaa Konstan kainaloon. Niimpä teen. Öitä ja huomiseen.

Eini