Muutama kuva Lhasasta...

Jeps! Tässäpä sitten taas kuvia, ku ollaan niin innostuttu tästä toimivasta netistä! Paikkana Lhasa, Tiibet, josta voittekin Einin runoiluja alempana lukea.. Ja eiku itse asiaan, eli kuvia kommentoimaan;


Potala Palace, perinteisesti Dalai Laman talviasunto, nykyään tyhjillään. Pari munkkia kuulemma siellä oleilee ja nekin vain piha-asunnossa. Järjettömän vaikuttava on ulkopuolelta ja sisällä on semmoiset 1000 huonetta. Korkeuttakin tienpinnasta on kuulemma jyhevät 200 metriä... Parin sisällä olleen turistin mukaan ei ole sadan yuanin väärti mennä sisälle. Mitä mieltä on katsoa tyhjää kuorta? Ei mitään toimintaa sisällä, muuta kuin turistit ihmettelemässä isoja tyhjiä huoneita. Kuva otettu hostellimme katolta, joka on aivan Lhasan kuumimmassa ytimessä, kuten varmasti huomaatte!
Tästä tykkäsimme. Kasvis-, tofu- ja lihavartaita uppopaistettuna ja mahtavasti maustettuna illasta aamuun keskellä katua. Ette ole eläneet, ellette ole maistaneet momoja tämmöisestä kännissä tiibetiläisen baari-illan jälkeen! Yksi varras = 10 snt! Kun syö neljä, niin on täynnä... Niin joo, momot on paistettuja peruna-taikina-palloja. Rasvaista, suolaista ja niiin hyvää. Vasemmalla näette Einin ja Alejandron istumassa pöydässä ja syömässä.
Hassunhauska chinglish-kyltti nro. X, Hlökohtainen Lhasan Tissimatkailuosasto, emme käyneet sisällä asti. Haluan pitää illuusioni.Ja Lhasan katuja, keskellä ylhäällä töröttää moskeijan torni. Paljon täälläkin asuu tätä Hui-kansaa, elikkä Kiinan muslimeja. Tekevät mahdottoman hyviä ja halpoja leipiä. Ja taas Eini ja Alejandro seikkailee kuvassa.

Ja hassut patsaat pelaamassa juomapeliä ilmeisen kännissä. Näitä huumoripatsaita ei paljoa näe täällä, joten kylläpä miellytti silmää ja sai hymyn huulille. Pelihän menee sillätavalla, että yhtäaikaa näytetään joku luku sormilla ja huudetaan samalla arvaus siitä, että montako sormea yhteensä kaikilla on. Se, joka arvaa oikein, ei juo. Raaka mutta hauska peli. Vasemman puoleinen näyttää lukua kahdeksan ja oikealla näemme kuutoisen. Kiinassa kaikki numerot yhdestä kymmeneen voi näyttää yhdellä kädellä. Hyvä systeemi sekin, pystyy hinnat kyselemään ja saamaan selville ilman numerojen opettelua(joka on tietenkin niiin vaikeaa, mutta laiska pääsee vähemmällä...)

Ja tässä allekirjoittanut ja Jobsung, eli oikealta nimeltään Lobsang. Eini muisti melkein oikein sen viimeksi, mutta pitipä itelläki pari kertaa se tarkistaa. Aika lähelle, kuitenkin. Paikkana Tiibetiläinen räkälä jossain sivukujilla ja hauskaa on. Tutustuin myös pariin Lobsangin kaveriin täällä, mutta he eivät osanneet englantia, joten kommunikointi oli lähinnä tuopin kilistelyä ja Dalai Laman ylistystä ja Kiinan tiibetinvaltauksen haukkumista pantomiimilla. Ja ihan parhaita kavereita oltiin se ilta. Lobsang kutsui myös meidät seuraavana päivänä kylään perheensä luo ja mehän mentiin!
...Ja siinä se on, plus Eini. Asuivat kolmihuoneisessa kämpässä, kuva otettu keittiöstä/makuuhuoneesta, kas kun hella lämmittää hyvästi nukkumatilatkin. Ehkäpä parasta ruokaa, mitä olen reissullani vielä syönyt, söin täällä. Kunnon yksinkertaista mutta herkullista kotiruokaa teki tämän perheen äityliini, joka istuu kuvassa keskellä sylissään Lobsangin pikkuveli, jonka nimeä en tietenkään muista. Oli mahtavaa käydä ihan oikeassa Tiibettiläisessä perheessä ja talossa kylässä... Harmi, kun olin sairaana pari päivää, niin ei keretä enään käydä siellä pikkukylässä ja luostarissa Lobsangin kanssa. Mukavaa olisi kyllä. Noh, ensi kerralla!
Seuraavana vuorikiipeilyreissustamme jatkaa Eini, ole hyvä.
Kiitos Konsta ja tervetuloa studioon. Näin ahterimme alkoivat huutamaan liikuntaa ja Alejandron peesaamana päätimme lähteä valloittamaan ensimmäisen elämämme vuoren. Niitähän Lhasan ympärillä riittää, Alejandro tiesi jo meille sopivan ja lähdimme matkaan. Kuvassa näette vuoren ihan kokonaisuudessaan, mutta hui että se oli isompi ja jyrkempi miltä se näyttää. Olin vielä hieman sairauden jälkeisessä uupelossa, mutta Veikka Gustafssonia ajattelin, kun aina kaksikymmentä askelta otin ja puuskutin kuin astmaatikko. Niin me vaan naamat totisena kivuttiin ja jokaisella askeleella maisema avautui kauniimpana.


Emme me toki olleet ainoita vuorella puuskuttajia, vastaamme tule lisäksi kolme jakkia ja niin autuaallisen hymyileväinen seitsemissäkymmenissä oleva vanha mummo, että hävetti näyttää pinkinpunainen naamansa ja ajatuksensa, joissa kirosin koko pyhän vuoren. Siellä se kepin kanssa tulla jolkotti alas rinnettä, huusi tashi dele ja pyysi nähdä kelloa. Eikä merkkiäkään uupumuksesta. Nämä jakit ottivat kiipeilyn varsin rennosti, omalta kielekkeeltään ne ihmeissään tuijottivat Konstaa, joka yritti puhua niille lehmää. Hyvin se sitä puhui, mutta taitaapi parempi kommunikaatio olla sitten Intian pyhien lehmien kanssa.
Ilmeet varmaan jo paljastavat, että olemme kuin olemmekin huipulla! Kylläpä huusin ja itseäni ja Alejandroa selkään taputtelin, kun toiseksi viimeiselle huipulle pääsimme. Niin, eihän me edes kiivetty huipulle asti, mutta minulle tunne oli, kuin olisin huipun saavuttanut. Alejandro nelikymppinen mies ja juoksi viimeiset viisikymmentä metriä! LUULIN että olen hyväkuntoinen... Huipulle Alejandro kiinnitti oman rukouslippunsa ja heitimme tashi dele huutojen saattelemana taivaalle lentämään satoja rukouslappuja. Kauniisti ne liitävät ja toivottavasti meistä jokaisen saavuttavat. Kuvassa ilmeet ovat aivan mainiot, Alejandro on kova jätkä varmasti viimeiseen hengenvetoon, minä nautin ruoasta, mitäpä muutakaan ja jos oikein tarkkaan katsotte Konstan käsien asentoa, niin sieltähän se pikkunörtti paljastuu. Kuin pitelisi peliohjainta kädessään. Söpöä. (Eiku kahta pistoolia, ku oon itekki niin kova jätkä -K)
Vuori taisi siunata retkemme kiroamisestani huolimatta ja löysimme matkan varrelta yhden täysin avaamattoman rukouslippukäärön. Sitten vain tuumasta toimeen ja etsimään sitä kaikkein kauneinta ja uljainta paikkaa lipuillemme. Sieltä se löytyi ja kuvassa minä ja Alejandro sekä Konsta tietysti myös vuoheilemme kielekkeillä ja koitamme sitoa lippuamme kiinni. Kaunis siitä tuli kaikin puolin ja sinne se jäi lepattamaan vuoren pyhässä tuulessa. Tämän jälkeen olikin sitten aika levähtää ja köllöttelimme vuorenrinteellä lämpimässä auringonpaisteessa tovin lauleskellen kaikkia maailman huonoja hittejä mitä ikinä saatoimme keksiä. Jakit kuuntelivat kovin kiinnostuneina ja olisi siinä tiibetiläisellä pyhiinvaeltajalla ollut ihmettelemistä, jos olisi sattunut paikalle saapumaan. Pakko sanoa, hetki oli ehkä yksi elämäni parhaimpia. Ei huolta, ei hätää, vain Alejandro laulamassa epävireisellä äänellä I was made for loving you baby!